Välitilinpäätös: Purjehduksen kustannuksista...

Keskustelu veneilystä kääntyy aina ennemmin tai myöhemmin kustannuksiin, etenkin niiden paljouteen. Veneen hankkimisen jälkeen olen kuullut muutaman kerran (liikaa), että olisin yhtä hyvin voinut mennä kylmään suihkuun ja heittää seteleitä vessanpönttöön. Ainakaan varaosaluettelot eivät ole heikkohermoisten luettavaa sillä perusyksikkö kaikelle näyttäisi olevan 500€ kerrannaisineen. Purjehdus näyttää siis täyttävän hyvän harrastuksen tärkeimmät tunnusmerkit: maksaa rahaa ja vie kaiken vapaa-ajan.

Uuteen harrastukseen liittyvät starttikulut pääsevät aina yllättämään. Kysykääpä vaikka maastopyöräilijältä kuinka paljon rahaa meni pyörän jälkeen vielä pyörän varusteluun, kenkiin, juomareppuihin, työkaluihin, ajovarusteisiin jne. Aloittavalle maastopyöräilijälle starttiraha on karkeasti 2x pyörän hinta, ja purjehtijan on näköjään hyvä varata noin 5000€ / henkilö + veneen ostohinta. Suvi pyysi listaamaan toteutuneet kustannukset omaan käyttöön, mutta sama kai nämä on jakaa kaikille kiinnostuneille :)

Vene 50 k€: Kustannuksista suurin, joskin käytetyn veneen ostaminen taantuman aikaan voi osoittautua ihan hyväksi investoinniksi (ja lehmät lentää...). Hyvän pienemmän 6-7 metrisen veneen voi saada alle 5k€ (Joe17, Helmsman 20, Guy22) ja 10k€ saa jo klassisen H-Veneen tai kouluveneenä suositun Albin Expressin. Tuosta ylöspäin valikoima kasvaa ja varustelu paranee (tai ikä nuorenee). Isommat korjaustarpeet pitää ehdottomasti ottaa huomioon venettä valitessa, koska esim. sisämoottorin vaihdon hintalappu on alkaen 10 k€, rungon osmoosikorjaus on tonneja ja uusi purjesettikin nielee muutaman tonnin.

Me päädyimme 30-vuotiaaseen Scanmar 35 ja pulitimme siitä vähän vajaat 50k€. Tuolla rahalla saimme jo ison veneen missä edelliset omistajat olivat huolehtineet isommista rempoista (uusi moottori, tiikkikansi, kansiluukut, ok purjeet). Hintaan kuuluivat myös talvisäilytyksen kannalta pakolliset pukki ja peitetelineet.

s/y Duo Sipoonlahdella

Kurssit 1200€ / henk: Tekemällä oppii, mutta ei kannata lähteä soitellen sotaan. Siinäpä kaksi varsin ristiriitaista kansanviisautta. Jos perheellä tai kavereilla on purjehdustaustaa ja aikaa opettaa, niin siitä vaan suoraan vesille. Muille maakravuille pitäisi lakiin kirjata joku oppivelvollisuus tai inssiajo. Akateemisena ihmisenä pidän opiskelusta, ja purjehdus ei tee tähän poikkeusta. Käymämme kurssit ovat sisältäneet sopivassa suhteessa teoriaa ja käytäntöä, ja on huomattavasti tehokkaampaa oppia tekemään asiat suoraan oikein kuin iteroida kantapääopiston kautta. Alla meidän valitsemia kursseja hintoineen (Kesäpurje)

• Purjehtija 1: Purjehduksen teoriaa itseopiskeluna ja neljä päivää käytäntöä kouluveneellä. 390€ 
• Saaristolaivuri: Navigointia, merimerkkejä/valoja, väistämissääntöjä ja muuta lainsäädäntöä. 200€ + 25€ tentti
• Rannikkolaivuri: Navigoinnin jatkokurssi, vuorovesiä, sortoa, merisäätä. 200€ + 25€ tentti
• Diesel-kurssi: moottorin käyttö ja huolto, teoria + käytäntö. 135€
• VHF-kurssi: Tähtää Viestintäviraston vaatimaan radioasemalupaan ja käyttäjälisenssiin. 100€ kurssi + 100€ tentti & todistus

Kesäpurjeen näkemys Suomen Purjehdus ja Veneily rt:n koulutusohjelmasta

Henkkoht varusteet 1000€ / henk: Suomen kesässä ja Itämerellä purjehduksen mukavuus on turhan usein varusteista kiinni. Me hommattiin Suvin kanssa starttipakettina pelastusliivit sekä säänkestävät purjehduspuvut ja kelluntapuvut. Erilaista hanskaa ja hattua jää vielä hankittavaksi kevään Vene-messuille. Kuten arvata saattaa, myös tämä harrastus vaatii lajikohtaiset kengät: tärkeimpänä vaatimuksena valkoiset pohjat kannen suojaamiseksi.

• Pelastusliivit 2x Stormforce C45 paukkuliivi valoilla. 165€ / kpl
• Purjehduspuku Gul Vigo. 300€ / puku
• Kelluntahaalari Baltic Polar. 200€ / kpl
• Aigle GTX Gore-Tex saapas 150€ / pari
• Sebago purkkarit 60€ / pari
• Sealskinz cut resistance hanskat 69€ / pari

31 vuotta mä menestyksekkäästi välttelin purkkareita...

Veneen varustelu noin 1500€: Saimme Scanmarimme erittäin hyvin varusteltuna, joten lisähankinnat jäivät suht kevyiksi. Kauppaa tehdessä kannattaa sopia, että katsastusvarustus kulkee veneen mukana. Senkin jälkeen erilaisiin varaosiin, sähkökaapeleihin, astiastoihin yms saa upotettua pitkän pennin (me saimme nämäkin). Yksi viiden tonnin aukko veneessä on vielä havaittavissa, nimittäin tutka asentaminen ja plotterin päivittäminen. Pitänee alkaa säästämän sukanvarteen. Pelastuslautta, kumivene ja EPIRB-hälytinkin päätynevät vielä ensi vuoden joulupukin toivelistalle.

• Pelastusliivit 4x Marine Performance paukkuliivi. 50€ / kpl
• Kiikarit 2x Bushnell 7x50 waterproof. 110€ / kpl
• Työkalupakki + työkalut. Yht. 400€
• Imuri Dyson Car & Boat 285€
• Siivousvälineet, -aineet ja vahat. Noin 100€
• Merikarttasarjat A-D. Yht. 200€
• Navigointivälineet. Yht. 50€
• Kevytpeitteet & sidontavälineet: 100€

Jäin rysän päältä kiinni kun Suvi tuli kotiin kesken jemmausoperaation

Vakuutus 585€ vuodessa: Venevakuutus yllätti edulisuudellaan. Vene on about saman arvoinen kuin uusi auto, joten odotin vakuutuksenkin maksavan saman 1500€ vuodessa + joku merilisä (kaikessa veneeseen liittyvässä on aina joku merilisä!). Kysyin tarjoukset Alandiasta, Pohjolasta ja POP-vakuutukselta, ja jokaisesta lafkasta olisi irronnut täysturva alle tonnilla. Päädyimme lopulta POP-vakuutuksen Vene XL -pakettiin hyvien lähtöbonusten ja sopivan messutarjouksen vauhdittamina.

Purjehdusseuran jäsenyys palveluineen 1500€ startti + noin 1500€ / vuosi: Jos haluaa laituripaikan jonkun seuran satamasta, pitää luonnollisesti kuulua kyseiseen seuraan. Meillä on seura vielä hakusessa, mutta otetaanpa referenssiksi vaikka Hoskin hinnasto Lauttasaaressa:

• Liittymismaksu: 800€ + puoliso 100€ (kerran)
• Laituripaikan perustaminen: 670€ (kerran)
• Vuosijäsen: 120€ + puoliso 60€ vuodessa
• Laituripaikka: 540€ / kesä
• Kenttäpaikka: noin 500€ / talvi
• Nosto / Lasku 150€ / kerta
• Avaimia, parkkimaksu, säilytystila jne. Muutama satanen lisää.

Huollot + kuluvat osat noin 1000€ / vuosi: Huolloissa on helppo säästää rahaa tekemällä mahdollisimman paljon itse, mutta vuosihuolto onnistuu suht edullisesti ammattilaisenkin tekemänä. Itse otimme (ainakin) ensimmäiselle syksylle moottorin syyshuollon ja vesijärjestelmän tyhjennyksen telakan täyspalveluna, mikä tekee noin 500€ loven lompakkoon. On tuossa se helppous että telakka huolehtii niin uusista litkuista kuin vanhojenkin hävittämisestä - ei tarvitse itse varastoida kaikkia öljyjä, septijärjestelmän suoja-aineita, glykolia jne jne. Moottorin osalta öljyn- ja polttoaineen suotimiin saa uppoamaan yhden satasen. Myös korroosilta suojaavia anodeita saa uusia parin vuoden välein (100€ setti), köysiä menee vaihtoon (muutaman kympin kappale) ja joka kevät pitäisi sipaista uusi kerros myrkkymaalia pohjaan (50-100€). Tonni vuoteen lienee aika realistinen arvio huoltokuluista.

Summa summarum: Kyllähän tuolla muutaman kerran olisi etelään lentänyt. Purjehdus mahtaa olla maailman kallein tapa liikkua ilmaiseksi paikasta toiseen. Alkuinvestointi oli helposti tuplat siihen verrattuna mihin oltiin varauduttu (suom: siis minkä olin Suville ajatuksena myynyt), mutta vuosikustannus on aika hyvin linjassa odotusten kanssa. Vielä summaten:

• Vene: (n+1)*10 k€         (nou hätä, pankki lainaa!)
• Alkupamaus: 7500 €       (kattaus kahdelle)
• Vuosittain: 3000 €          (menee purjehdit tai et)

Kaksi saaristolaivuria ja yksi rannikkokin

Tenttitulokset tipahtivat hyvissä ajoin ennen joulua sähköpostiin ja läpihän nuo menivät kaikkien osalta. Myös faijan rannikkolaivurin tentti missä aika pääsi loppumaan pahemman kerran. Arvosanojen valossa Rämöjen klaanin sisäinen järjestys on Teemu miltei maksimipisteillä, Suvi hyvänä kakkosena, ja faija peränpitäjänä. Tässä kai komentojärjestys ensi kesän laineille? ;-)

Huomio siirtyy nyt kinkunpaistoon ja joulusiivouksena tunnettuun pakotettuun työleiriin. Hyvää ja rauhallista joulua blogiimme eksyneille!

Tenttejä ja myrskytuhojen tsekkausta

Perjantai 13. päivänä saavutettiin jälleen yksi etappi matkalla maakravuista purjehtijoiksi. Kävimme Suvin ja faijan kanssa suorittamassa Westendin koululla Saaristolaivuritutkinnon tentin. Faija koitti keulia vähän etumatkaa tenttimällä samalla myös Rannikkolaivurin. Saaristotentti oli juuri sitä mitä osattiin odottaakin: puolet laskuja ja karttatehtäviä, toinen puoli merimerkkejä, väistämissääntöjä ja muuta lainopillista tauhkaa. Tavalliseen tapaan joka toinen kyssäri sisälsi jonkun koiruuden jolla testattiin tenttijän tarkkaavaisuutta, mutta hyvin tuossa pärjää kunhan vain osaa teorian ja on tehnyt muutaman harjoitustentin pohjalle. Läpäisyä helpottaa toki se, että hyväksyttyyn suoritukseen riittää vain 50% maksimipisteistä.

Juu, Teemu kuuluu korostuskynäilijöihin

Meidän Intensiivikurssista oli aikaa vain kuukauden päivät ja kirja oli luettuna kannesta kanteen pariin otteeseen. Suvin kanssa pidettiin yksi laskari-iltakin keittiön pöydän ääressä. Sitä löytää kummasti motivaatiota opiskella ja oikeasti omaksua asioita, kun miettii, että seuraavana kesänä pitäisi heilua omalla veneellä tuolla saaristossa. Ei oikeastaan käy kateeksi niitä, jotka päättävät vain ostaa veneen ja suunnata muun liikenteen sekaan ilman sen kummempia opintoja. Ja Suomessahan tuo on mahdollista, meinaan ajella yli 40-jalkaisilla moottoriveneillä yhden promillen humalassa ilman pienintäkään käsitystä väistämissäännöistä tai valomerkeistä. Ihmeellinen epäkohta tässä virkamiesten ja byrokratian luvatussa maassa.

Yhtä kaikki me oltiin hyvin valmistautuneita ja tentit menivät ilmeisesti kaikilta läpi. Suvia jännitti niin, ettei uskaltanut katsoa tuleeko tentin valvojana toimineelta Jackelta peukkua vai ei. Vastausten perusteella oli kyllä selvittänyt pahimmatkin kompakyssärit. Faijan rannikkolaivuri saattoi olla hiinä ja hiinä kun aika loppui kesken (molemmat tentit 4 tuntiin on melkoinen puserrus). Ei muuta kuin todistukset ja diplomit tilaukseen, ja suunta kohti perjantaisaunaa.

Amatöörit tunnistaa puuttuvasta mastosta :-P

Lauantaina suunnattiin Suvin kanssa Loviisaan telakalle tutkimaan myrskytuhoja Perjantaina riehuneen Seijan jäljiltä. Edellisen käynnin jälkeen olivat telakalla temmeltäneet myös Eino ja Oskari. Ei vaan oltu ehditty käymään kun arki-iltaisin ei pimeässä näe mitään ja viikonloput ovat olleet niin täynnä kaiken maailman laivurikursseja, risteilyitä, etelänmatkoja ja muita kissanristiäisiä. Eikä aikaa olisi nytkään ollut, mutta kauan kalvanut pelko repeytyneistä pressuista ja muista myrskytuhoista pakotti lähtemään. Ei vaan ensikertalaisena tiedä miten Hongkongin kevytpeitteet kestävät 30 m/s tuulessa, etenkään kun pinta-ala lähestyy sataa neliömetriä...

Sievä pikku paketti

Loviisassa oli mitä kaunein aurinkoinen pikkupakkanen, ja edellisen päivän tuulista ei ollut tietoakaan. Yhdestä veneestä oli pressu läjässä ilmeisesti telineiden petettyä, mutta mun bondage-kokeilu oli pitänyt hienosti muotonsa. Meidän uudessa pressussa tosin oli jo reikiä kaikkialla missä pressu oli päässyt hinkkautumaan telinettä tai mantookin tolppia vasten. Olimme Suvin kanssa alunperin sitoneet pressun joustavalla kevytpeitteiden sidontaan tarkoitetulla kuminauhalla, mutta onneksi olimme laittaneet tavalliset narut varmistukseksi jokaiseen kiinnityskohtaan. Nuo kuminauhaihmeet olivat hinkkautuneet poikki jo parista kohtaan ja ilman varmistuksia pressu olisi todennäköisesti tällä hetkellä loukkaamassa venäläisten ilmatilaa. Merkitään lokiin tuleville vuosille: älä vaan osta kevytpeitteiden sitomiseen myytävää narua kevytpeitteiden sitomiseksi. Muutoin valtakunnassa kaikki hyvin ja pienen hienosäädön ohella saimme ladattua veneen akkuja maasähköllä parin tunnin ajan.

 

Yllättävän valoisa tuulensuoja

Kotimatkalla teimme tuttavuutta Loviisan vanhan keskustan puutalohin ja törmäsimme Tuhannen Tuskan Kahvilan kylttiin. Pakkohan se oli ottaa selvää saako tuolta kahvia ja tarvitsevatko asiakkaat turvasanoja. Hieno vanha hirsitupa vanhalla mukulakivikadulla, ja sisällä vuosisata sitten pysähtynyt tunnelma. Herttainen täti-ihminen tarjoili kahvia kultamaalatuista antiikkiposliineista matoilla verhoilluille pöydille. Ja kakluuni lämmitti hämärän tilan niin, että uni meinasi tulla silmään. Kerrassaan herttaista, kuten Loviisa muutenkin näin joulun alla.

Venekaupoilla

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä kauniina ja lämpimänä kuin edellinen päiväkin. Faija oli viettänyt lauantain Virossa ja olimme sopineet etukäteen käyvämme Venetorilla vielä sunnuntaina. Tuo kävi itselle enemmän kuin hyvin, olihan siellä yksi kaunokainen, jonka kannelle piti ehdottomasti päästä kiipeämään uudelleen. Pieni pelko oli puserossa, että joku on jo ehtinyt ostamaan s/y Duon pois kuljeksimasta. Meinasi oikein haitata yöuniakin. Pari venekauppiasta oli meinaan edellisenä päivänä ehtinyt pelottelemaan ennusteillaan, että tuo vene myydään kyllä vielä lauantain aikana.

Illan surffailtuani olin entistä vakuuttuneempi, että tuo Scanmar 35 kannattaa hommata. Etenkin alle viidenkympin hintaan. Kovin paljon tekstiä en löytänyt, mikä selittynee muinaisella rakennusvuodella ’83 (aikaa ennen internettiä)  ja pienellä sadan kappaleen sarjalla. Mutta se mitä löysin oli sitäkin kannustavampaa. Useammallakin sivustolla Scanmar 35 rankattiin loistavaksi vaihtoehdoksi vaikka valtamerten ylittämiseen. Aiheeseen liittyen tuli fiilisteltyä Youtube-pätkiä Duon sisaren Isabellen reissusta Karibialle. Lisäksi Scanmarin purjehdusominaisuuksia kehuttiin, kuten myös ruotsalaista työnlaatua ja viimeistelyä. Omalaatuinen istuinlaatikko / takakansi yhdistelmä kulkee näköjään maailmalla nimellä center cockpit ja sitäkin pidettiin kätevänä. Uskalsipa joku veneilyforumeilla verrata aikakautensa Swaneihinkin, mitä luonnollisesti seurasi vyöry täystyrmäyksiä. Mikä lie trollaaja.

Ja mikä olisi internet ilman vikaraportteja. Ainoa isompi asia mitä löysin oli maininta keinuvasta kölistä, mikä ilmeisesti vaivasi laajemminkin pohjoismaista venetuotantoa 80-luvun alkupuolella. Scanmarissa(kaan) rungon vaakapalkkeja ei ole vedetty pilssin pohjan kautta, joten rakenteet pääsevät elämään runkopalkkien ja valurautakölin välisellä 30cm matkalla. Runko on jäykistettävissä jälkikäteen, mutta se on ilmeisen työläs operaatio ja jätetty useimmista Scanmareista tekemättä. No on tuolla rungolla purjehdittu jo 30 vuotta, joten eiköhän se kestä toiset mokomat ilman jäykistelyäkin. Hinnan puolesta suurin osa löytämistäni Scanmar 35 tai 345 sijoittui 60k€-70k€ haarukkaan, olivat ne sitten myynnissä tai jo sulkeutuneita kauppoja. Tämä sai s/y Duon alle 50k€ hintalapun näyttämään entistä paremmalta tarjoukselta, etenkin uudella moottorilla ja muilla herkuilla.

Iso kivi vierähti sydämeltä, kun Duo oli vielä parkissa laiturissa ja omistaja toivotti meidät taas tervetulleiksi. Kävimme faijan kanssa uudestaan läpi kokonaisuutta, ja käytin nyt itsekin enemmän aikaa luukkujen taakse kurkistukseen ja pilssin tarkasteluun. Rakkauden ensihuuman jälkeen silmä alkoi kiinnittää enemmän huomiota kaikkiin epäkohtiin, mutta mitään normaalia nuhjaantumista kummempaa emme löytäneet. Faijakin kehui oikein upeaksi peliksi ja vietimme hetken pohtien lähteekö dieselin tuoksu sisältä tuulettamalla. Kyllä lähtisi, kunhan tekstiilit tuulettaa ja konehuoneesta jynssää pois kaikki vanhat öljyn sekä dieselin jäämät.

Summasimme tilannetta faijan kanssa kahvikuppien ääressä. Scanmar oli tosiaan upea ja samalla edullisen oloinen tapaus verrokkiensa keskellä. Faijaa ei tällä kertaa kiinnostanut lähteä suoraan rahoittamaan jälkikasvun harrastuksia, mutta se ei estänyt häntä kannustamasta ja tarjoamasta perälautaa mistä ponnistaa. Pankkireissut alkavatkin hoitua Rämöläisittäin rutiinilla, kun omaisuutta on rasitettu milloin mun moottoripyörään, milloin ensiasuntoon. Viimeisteltiin sumpit ja lampsin sopimaan Duon koepurjehduksesta samalla illalle.

Enää oli pieni mutta matkassa: mitenkähän tänkin käänteen nyt selittäisi rouvalle kotona? Tarjousta en ollut sentään tehnyt ja tiedossa oli ”ilmainen” iltapurjehdus Lauttasaaren ympäri. Ehkä mykkäkoulu ja ulkoruokinta oli vielä jotenkin vältettävissä, joten esitin asian juuri niin kuin se oli. Suvi otti asian yllättävän rauhallisesti, joskin lupaa venekauppoihin ei irronnut vieläkään. Käydään purjehtimassa, mutta ei osteta mitään. Jees.

Suunta kolmannen kerran saman viikonlopun aikana Lauttasaareen, auto HSK:n parkkiin ja siitä apostolin kyydillä saaren halki kohta sulkeutuvalle Venetorille. Kävimme omistajan kanssa läpi tarpeelliset alkuvalmistelut ja irroitimme pian köydet laiturista. Siinä oli molemmilla iso parvi perhosia vatsassa, olihan tuo ensimmäinen purjehdus kurssin jälkeen plus täysin vieras vene. Omistaja Ari ajoi meidät väylälle ilman mitään dramatiikkaa ja siitä puikkelehtien Melkin selälle. Purjeet nousivat yllättävän kevyesti korkeasta 16m mastosta huolimatta ja hetken päästä kiersimmekin jo Melkkiä molemmat purjeet trimmissä.

Ja Duo kulki juuri niin sievästi kuin sen toivoikin kulkevan! Tuntuma oli hyvin samanlainen kuin kuukautta aikaisemmin kouluveneessämme Absolut 37:ssä. Liukas liikkumaan, muttei mitenkään hötkyilevä. Ja ohjaustuntuma oli mitä erinomaisin kiitos peräsimen oikean akseliohjauksen. Uusien veneiden hydrauliset järjestelmät ovat kuulemma tunnottomia ja vaijeriohjaukset puolestaan hitaita reagoimaan. Niin tai näin, tämä tuntui hyvältä. Poikkesimme Suvin kanssa vielä tarkastamassa sisätilatkin veneen kyntäessä aallokossa. Erilaisista nitinöistä ja natinoista voi sanoa jotain niin rungon jäykkyydestä kuin käsityön laadustakin, mutta Scanmarin sisätiloissa vallitsi melko zenimäinen rauha.

Perähytissä uskaltauduin viimein esittämään Suville sen Ison Kysymyksen – voidaanko lopettaa arpominen ja tehdä veneestä tarjous? Suvi mietti piinaavan pitkät pari sekuntia ja nyökkäsi hitaasti. Muuta ei tarvittu ja mulla tuli kiire loikkia kannelle ennen kuin Suvi pääsee if-lauseisiin. Kyllä siinä sen verran ehdittiin keskustelemaan, että pari ehtoa rukataan mukaan: a) loppukauppa vasta kun vene on nostettuna maihin ja pohja tarkastettuna ja b) tarjous purkaantuu jos pankki ei anna lainaa. Käytiin yhdessä esittämässä tarjous Arille ja vene oli siltä istumalta meille varattu. Hangon keksikin kalpeni oman naamani rinnalla, ja näytti Suviakin hymyilyttävän. O-ou, meistä tulisi pian oikeasti veneenomistajia :D

Se päivä oli oikein hyvä päivä

Rakkautta ensi silmäyksellä

Alkusyksyyn mahtui vielä kauden viimeinen venenäyttely: käytettyjen veneiden Venetori. Paikkana Koivusaari Lauttasaaren länsipuolella ja järjestävänä seurana Nyländska Jaktklubben. Meidän osalta tapahtuma alkoi jo edellisenä iltana kun Suvi vannotti, että tuolta ei venettä osteta vaan odotetaan kevääseen. Piti kuulemma säästää rahaa ja jotain muuta yhtä tylsää. Itse en ole moisen ehdottomuuden kannattaja vaan enemmän go with the flow –tyyppejä. Joka tapauksessa suuntasimme näyttelyyn potkimaan fendareita ja hakemaan fiilistä eri purjeveneistä, joita oli luvattu paikalle 36 kappaletta.

Eihän siinä päästy ensimmäistä kahta venettä pidemmälle kun Se Oikea osui kohdalle. Laiturissa oli parkissa vierekkäin uudehko Delphia 28 (2008) ja ennestään tuntematon merkki Scanmar 35 (1983). Molemmat vielä ennalta asetetun budjetin 45-55k€ raamissa. Pintapuolisella tarkastelulla Scanmar oli molempien selvä suosikki. Sen upea tiikkikansi oikein houkutteli nousemaan veneeseen ja asettumaan siihen aurinkoon makuulle. Vene oli muutenkin ylvään kaunis, ja kaunis venehän myös purjehtii hyvin kuten sanonta kuuluu. Kun ei veneistä sen enempää ymmärretty niin nyökyteltiin hyväksyvästi niin rullapurjeelle, rattiohjaukselle, maasähkölle, lazy-jackeille kuin vankalle ankannokallekin. Se on vähän kuin arvostelisi auton ajo-ominaisuuksia metallivärin ja takalasiin integroidun antennin perusteella, mutta minkäs teet kun puuttuvalla kokemuksella et muuta osaa sanoa. Aivan upea peli yhtä kaikki!

Scanmarille oli ruuhkaa joten tsekkasimme ensin Delphian. Siinä ei varmaan ollut mitään vikaa, mitä nyt pintamateriaalit olivat enemmän muotista kuin puusepältä. Veneen omistajan esitellessä paikkoja huomasin oman katseeni harhailevan kohti Scanmarin kauniita linjoja ja funtsin että tää ei ehkä ole se juttu jos naapurikateus iskee jo ensitreffeillä. Ei muuta kuin ”kiitos, ehkä palataan myöhemmin tutustumaan lisää” ja askel kohti naapuria. Tässä vaiheessa tuo Scanmari näytti jo niin hyvältä, että kaikki pikkujututkin alkoivat ylistämään sitä. Esimerkiksi laiturille parkkeerattu Tervetuloa-matto ja siniset kenkäsuojukset kertoivat hyvin huolehtivista omistajista, vaikka yleensä vaan kiroan kiskoessani noita muoviriekaleita koon 47 kavioihini. Kannelle astuessa ensituntuma kertoi suht raskaasta ja vakaasta veneestä, ja niin 35-jalkaisen noin 5500 kiloa painavan veneen tietty pitääkin tuntua. Lisäksi tiikkikansi kesti erinomaisesti lähemmänkin tarkastelun ja purjeetkin näyttivät hyväkuntoisilta. Tai ainakaan rullatun keulapurjeen ja läjässä olevan isopurjeen yksikään reuna ei repsottanut kuten monessa ympäröivässä veneessä.

Siirtyessämme perää kohti koimme ensimmäisen oikean yllätyksen: veneessä oli ihan oikea takakansi istuinlaatikon takana, ja sen perässä vielä isohko uimataso portaineen. Ensimmäistä kertaa näin tällaisen yhdistelmän purjeveneessä ja pidin kovasti näkemästäni. Eipä tuota ehtinyt sen enempää pohtimaan kun mukava omistajapariskunta jo toivotti kädestä pitäen tervetulleeksi veneellensä. Toisen perheen pyöriessä sisätiloissa saimme kattavan esittelyn veneestä ja sen tekniikasta. Mun surkealla pokerinaamalla ei varmasti peitelty kasvavaa innostusta kun omistaja listasi toinen toistaan hienompia juttuja: tiikkikansi ja kannen ikkunat uusittu 2011, Lewmarin taittoratti, autopilotti, gps-plotteri, VHF, 28hv kone uusittu 2011, taittolapainen potkuri, maasähkö, televisio dvd-soittimella, lämmin vesi, purjeet uusittu 2008… ja kirsikkana kakun päällä ohjaus-fucking-moottorit edessä ja takana! Anteeksi ranskani, mutta tuo oli todellakin oma ensireaktio asiaan. En edes tiennyt että purjeveneisiin on ohjausmoottoreita. Sweet!

Sisätilat jatkoivat samaa upeutta. Jo ensisilmäyksellä näki, että tässä veneessä ei mahonkia ole säästelty ja salongin valkoiset nahkasohvat ihastuttivat. Suurimmassa osassa veneistä on tummansiniset sohvat, mikä on varmaan ihan käytännöllinen väri, mutta yhdessä puuverhoilun kanssa tekee salongeista usein ahdistavan pimeitä. Tässä Scanmarissa valkoiset sohvat yhdistettyinä valkoiseen kattoon ja isoihin ikkunoihin tekivät tilasta todella valoisan. Muuten patjat ja sohvatyynyjen takapuolet olivat alcantraa ja väriltään jotain beigen ja marjapuuron väliltä. Väri meni sujuvasti kategoriaan "ihan kiva".

Keulahytti oli kaikin puolin varsin tavallinen: seinillä hyllyä ja puuverhoilua, jokunen kaappi ja katossa iso ikkuna. Takahytissä puolestaan odotti uusi yllätys kun normaalin matalan oviaukon takaa paljastui iso ja ilmava huone parisängyllä. Yleensä takahytit muistuttavat lähinnä japanilaisia kapselihotelleja, mutta tämän veneen korotettu takakansi mahdollisti lähes täyskorkean tilan perälle. Plussana vielä yhtä iso kattoikkuna kuin edessäkin, eli ainakin 50cm kanttiinsa. Tämän kokoisessa veneessä on luonnollisesti myös oma erillinen vessa, jossa jatkui vahvasti sama mahonkiteema. Kyökin puolelta löytyi kaasuhellaa, uuni ja kaksi jääkaappia(!). Karttapöytäkin oli reilun kokoinen ja seinällä tilaa useammallekin näytölle ja instrumentille (nyt vain sähkötaulu ja joku antiikkinen gps-laite). Moottori puolestaan löytyi salongin portaiden alta, ja tekniseen tilaan pääsi kätevästi myös takakajuutassa olevan liukuoven kautta. Niin ja korkeus oli koko salongissa yli 180cm, eli ei tarvinnut edes kumarrella.

Scanmar 35 pohjakuva

Kaiken kaikkiaan täydellinen paketti! 35-jalkaisena vähän turhan iso kahdelle, mutta samalla riittävän iso majoittamaan 6-7 henkilöä yön yli. Iso koko tuo myös yleistä tilaa ja avaruutta kaikkialle veneeseen niin kannen alla kuin päälläkin. Tietysti vanhaa ostaessa täytyy muistaa, että käytettynä ei saa uutta. Ei etenkään alle viidellä kympillä. Lattiassa ja puupinnoissa näkyi käytön jälkiä. Lisäksi takakajuutan seiniä koristi alkuperäisen näköinen kellertävä vinyyli tai uretaanimatto – suoraan sanottuna vähän yököttävä ja saisi mennä vaihtoon aika pian. Sisällä leijaili myös tympeä öljyn ja dieselin aromi, jonka lähteeksi nenä indikoi konehuonetta. Edessä olisi siis paitsi konehuoneen kuuraaminen lattiasta kattoon, myös pitkähkö tuuletusoperaatio. Myös tekniikan puolella kaikki onkalot olivat täynnä eri aikoina vedettyjä piuhoituksia, joten johtotehtäviä olisi tiedossa jossain vaiheessa. Eipä veneen kylkien maalikaan enää ihan parhaassa iskussa ollut.

Yhtä kaikki vene teki meihin melkoisen vaikutuksen. Kaikki tämä ja vielä hyväksyttävän budjetin rajoissa! Oma fiilis oli kuin Tampereella kesällä 2007 jolloin edellisen (ja ainoan) kerran tiesin heti ensikohtaamisen aikana, että nyt osui ja upposi syvälle. Suvi ei tälläkään kertaa ollut ihan yhtä nopea syttymään – vissiin jotain tekemistä hämäläisillä juurilla. Koitin vähän vinkata, että eiköhän tää näyttely ollut tässä, mutta ei ottanut kuuleviin korviinsa. Ei siinä auttanut kuin toivottaa näkemiin myyjälle ja suunnata takaisin kiertelemään laiturille. Kävimme katsastamassa vielä tusinan verran veneitä, mutta ei noista mikään enää sytyttänyt samaa kipinää. Suoraan sanottuna useimmat veneet oli ylihinnoiteltu kuntoon nähden, ja muutamassa haisi ihan rehellinen paskakin (vuotava septitankki vai puuttuva vessaharja?).

Yksi vuoden ’86 X-372 kyllä kiinnosti hieman. Tämä Klaus Helmisen MeriMyyräX oli tuttu nimi nettiforumeilta ja matkapurjehdusoppaasta, olihan sillä osallistuttu ARC-kisaan Atlantin yli Karibialle ja takaisin. Olen myös jostain ymmärtänyt että ”äxät” ovat kuin veneiden bemareita: vähän askeettisen spartalaisia, mutta sitäkin suorituskykyisempiä. Yhteistä baijerilaisten kanssa sekin, että äxän omistajat päätyvät äxään seuraavaa venettä ostaessaankin. Tuo mielikuva resonoi hyvin oman sisäisen bemarikuskini kanssa. Tämä äxä oli kuitenkin viisi tonttua Scanmaria kalliimpi ja selkeästi nuhjaantuneempi joka nurkaltaan. Ei ehkä meidän vene, mutta ei myöskään hukkaan heitettyä aikaa, sillä Klausin kanssa olikin kiva jutella puolisen tuntia hänen seikkailuistaan maailman merillä.

MeriMyyräX

Koitin vielä vongata nälkiintyneeltä ja vähän ärtyneeltä rouvalta lupaa tehdä tarjous Scanmarista, mutta ei mitään vastakaikua. Vein viimeisenä temppuna vielä uudestaan katsomaan tuota venettä, mutta ei herunut silläkään lempeä. Ei muuta kuin mökötys käyntiin ja lampsimaan kohti myöhäistä lounasta Casa Maressa Lauttasaaressa. Ilta menikin bingaillessa kaikkea tietoa Scanmareista ja miettiessä Suvin pehmitystekniikoita seuraavalle päivälle.

Tuon Scanmarin nimi oli s/y Duo

Uiva 2013 kelluva venenäyttely

Lauantaiaamusta otimme Suvin kanssa taas suunnan kohti Lauttasaarta aikomuksena kierrellä muutama tunti Uiva 2013 näyttelyssä ennen illan Weekend festareita. Näitä kelluvia venenäyttelyitä on ilmeisesti järjestetty jo 30 vuotta, mutta meille molemmille tuo oli täysin uusi tuttavuus. Näin vaikka Uiva on talven Vene-messujen jälkeen seuraavaksi suurin venenäyttely Suomessa. Esillä oli järjestäjien laskun mukaan 31 purkkaria, 231 moottori tai pienvenettä ja 90 myymälää. Mistähän muusta sitä on maakrapuna jäänyt paitsi?

Reissu meni sivuraiteille jo alkumatkasta kun taivas repesi ja tarjosi kaikkea kivaa sivuttaisesta tihkusateesta kaatosateeseen. Pukineet oli suunniteltu lähinnä aurinkoiselle kaupunkifestarille ja sontikatkin jätettiin kotiin, kun olivat erityisesti kiellettyjen esineiden listalla. Jättekiva tallustella laiturilla läpimärkänä ja titta på segelbåtar. Oltiin kovasti kateellisia purjehtijalta näyttäville ihmisille hyvät Mustot ja Henri Lloydin goretexit niskassa.

Moottoriveneet (paikoitellen laivat) skipattiin suosiolla ja juostiin vain kiinnostavat purkkarit 28 ja 37 jalan väliltä - lähinnä Bavariat, Delphiat, Beneteaut ja Hanset. Muutama muukin kiinnostava olisi ollut tarjolla, esim. uusi Xp 33, Finn Flyer 34 ja Finngulf 33, mutta innostus suli sateeseen.  Bavaria 33 oli kohteena kiinnostavin, koska olin alkanut puolisalaa haaveilemaan käytetystä Bavaria 30:stä. Noita oli Nettiveneessä kymmenkunta tarjolla vuosilta 2005 ja 2006 hintahaarukassa 55-57k€. Tarjonnan runsauden keskellä olisi päässyt valitsemaan niin tiikkikansista kuin sisustukseen käytetystä verhoilukankaastakin, ja hinnan olisi todennäköisesti pystynyt tinkaamaan alle viiteen kymppiin. Uuden 33:sen hinta oli alkaen sata tonttua, joten se ei käynyt edes mielessä.

Bavarioita esitellyt Venemaailman kaveri oli todella asiallinen vaikka teinkin jo alkuun selväksi, että täällä ollaan tutustumassa merkkiin vähän vanhempi yksilö mielessä. Kaipa hänellä oli tilaajia tiedossa isommille Bavarioille, jos joku saa vanhansa ensin myytyä. Kävimme läpi kaikki oleellisimmat rakenteet ja detaljit niin ennallaan säilyneiden kuin muuttuneidenkin osalta. Samalla otimme Suvin kanssa vapauden kurkistaa joka ikiseen luukkuun ja kaappiin, ja koeröhnötimme salongin sohvilla ja karttapöydän ääressä. Suoritimme kierroksen myös kannella ja ihastuimme etenkin alas taittuvaan uimatasoon. Se oli tavallisen kerrostaloparvekkeen kokoinen ja siitä kelpaisi kyllä heittää norpat itämereen.

Eli hienoja pelejä kaiken kaikkiaan, enkä itse henkilökohtaisesti pahemmin perusta forumeilla kukkivasta, etenkin Bavarioihin yhdistetystä  ”massatuotettua skeidaa” -mentaliteetista. Automatisointi ja koneellinen kasaus näkyy väistämättä materiaaleissa joissa perinteinen käsinjyystetty puu joutuu tekemään tilaa muoville ja laminaateille, mutta samalla koneistus tuo tarkkuutta ja tasalaatuisuutta. Se kuuluisa käsityön jälki loistaa poissaolollaan, mikä ei aina ole huono juttu. Ja nykydesignit ovat lisäksi todella valoisia kun ikkunoista on alettu tekemään isompia ja tummaa puupintaa on vähemmän. Kyllä, meidän ensimmäinen vene voisi hyvin olla Bavaria – pieni, moderni ja suht edullinenkin.

Tarttui messuilta toki käteen yhtä sun toista tavaraakin. Tapasimme laiturilla Beaufort-lehden toimittajan, joka esitteli meille ”purjehduskulttuurijulkaisuaan”. Ehdottomasti tutustumisenarvoinen lehti kaikille valokuvauksesta ja graafisesta taitosta innostuneille, ja tietysti purjehduksesta kiinnostuneille. Ainakin Akateemisen lehtihyllystä tätä läpyskää saa noin 10 euron hintaan mikä on pieni hinta näin upeasta sohvapöydän koristeesta.Ensimmäisen lehden vuodelta 2012 voi näköjään lukea ilmaiseksi netissä, ja tarjolla on myös facebook-ryhmää sekä tumblr-tiliä. Meitsi diggaa!

Toinen lehtilöytö oli messuhintainen Vene-lehden kestotilaus. Lehti oli menossa tilaukseen joka tapauksessa, mutta tulipahan vähän rabattia ja kylkiäiseksi pari lahjatilausta plus setti Victorinoxin veitsiä. Tuota pidemmälle into ei sateessa enää riittänytkään ja valtaosa muista ständeistä jäi näkemättä. Kai noihin tavarakauppoihin ehtii tutustua sitten kun on se oma venekin. Otimme suunnan kotia kohti kun festareiden starttiin oli vielä tunteja aikaa ja veskassa oli nyt se veitsisettikin. Matkalla tarttui mukaan vielä vähän teemaan liittyvää kirjallisuuttakin.

Syventäviä opintoja

Lauantaina ja sunnuntaina tehtiin sitä itseään aamusta iltaan, eli paljon paljon purjehdusta höystettynä uusilla asioilla aina kun tilanne tuntui sitä vaativan. Jokainen keräsi vuorollaan muutaman tunnin laatuaikaa joko perämiehenä tai yhtenä veneen gasteista. Sääkin jatkoi täydellisyyttään vaihdelleen melkein tyynestä yli kymmeneen metriin sekunnissa. Vettä ei tullut kuin keulan roiskeista kovassa aallokossa.

Lauantain ensimmäinen uutuus oli etupurjeen käyttö ison rinnalla. Jos isopurje alkoi jo tuntumaan yksinään helpolta, palattiin toisen purjeen kanssa lähtöruutuun ja varmaan sen taaksekin. Pelkällä isolla vendat ovat pala kakkua ja jiippien kanssa pitää vähän varoa, mutta keulapurjeella homma meni juuri toisin päin. Eli jäljelle jäi kaksi vaikeaa käännöstä eikä yhtään helppoa. Nelistään tuota rulettia vielä pyöritti joten kuten, mutta nostan hattua kaikille yksinpurjehtijoille. No ehkä heidän ei tarvitse kääntyillä 50 metrin välein kuten koulussa on tapana...

Keulapurje pisti myös miettimään sopivaa veneen kokoa. Iso vene voi olla sekä ketterä että vakaa, mutta purjeiden pinta-ala on väistämättä massiivinen (insinööri sanoisi hienosti, että kasvaa mittojen neliöön). Jacken Absolut 37:ssa masto on 18 metriä korkea, joten molemmat purjeet lienevät noin 40-50 neliömetrin kokoisia. Siis normaalin kerrostalokaksion kokoisia! Pienemmässä (ja modernimmassa) veneessä kuten Bavaria 33:ssa masto on enää vajaat 15 metriä ja purjetta alle 30 neliötä. Ero on brutaali, ja kouluveneemme tapauksessa liikuttiin jo siinä rajoilla jaksavatko naiset enää tuulessa vinssata purjeita kireälle. 

Iso purje on raskain käsitellä, mutta sen kanssa ei ollut koskaan kovin hirveää kiirettä. Käännöksissäkin sitä vaan löysää tai kiristää skuuttia ja sillä selvä. Keulapurje puolestaan kiertää maston sivulta ja käännöksissä se on vaihdettava puolelta toiselle. Ajatuksen tasolla vielä yksinkertainen juttu: purjeessa on kiristysköysi (eli skuutti) molemmille puolille ja niitä löysätään tai kiristetään tarpeen mukaan. Ongelmana on sekä ajoitus että voimat. Purjetta löystettäessä vinssiltä lentävä köysi nappaa äkkiä sormet tai kokonaisen raajan matkaansa. Ja jos kiristystä ei hoideta riittävän ripeästi on jonkun pian juostava keulaan irroittamaan lepattavan purjeen soveltamaa solmuoppia, sinne lepattavan keulapurjeen seuraksi. Summa summarum: helpoin tapa helpottaa elämäänsä on tyytyä vähän pienempään veneeseen. Laituriparlamentissa noin 30-jalkaiset saivat paljon kannatusta.

Pitäisi kai kertoa muutamalla sanalla päivien reitistä ja oheisohjelmastakin. Lauantaina pyörimme aamupäivän tutussa satama-altaassa vieläkin tutumpaa pillurallia, tosin tällä kertaa keulapurjeen kanssa. Lounasaikaan suuntasimme Kaapelitehtaan satamaan parkkiin ja söimme kaapelin kahvilassa keittolounaan. Pienenä yllätyksenä myös lounaat kahveineen ja jälkiruokineen sisältyivät kurssimaksuun. Lounaan jälkeen uskaltauduimme kiertämään Pihlajasaarta ja pääsimme maistamaan ensimmäistä kertaa tavallista retkipurjehdusta ja vapaasti mereltä puhaltavaa tuulta. Laineet olivat korkeampia ja vene enemmän kallellaan kuin kertaakaan aikaisemmin, mutta vauhdinhurma pakotti jokaiselle hymyn korvasta korvaan. Paitsi ehkä perämiehelle, joka joutui nyt ensimmäistä kertaa oikeasti töihin ja samalla väistelemään lähenteleviä Tallinnanlauttoja.

Sunnuntaina suunnattiin ensin länteen kohti Käärmesaarta, jonka pohjoislaituriin suoritettiin kurssin ensimmäinen ankkuroituminen. Tuuli oli vielä aamusta varsin rauhallinen, joten matkalla oli aikaa opiskella merikarttojen ja väylämerkkien lukemista. Jacke kävi muutenkin läpi saaristonavigoinnin perusteita sekä esitteli GPS-plotterin ja tutkan toimintaa. Saatettiin ottaa vähän aurinkoakin kuin muille veneilijöille moikkailulta ehdittiin. Ankkuroinnin ja pikaisen rantautumisen jälkeen pääsimme harjoittelemaan myötätuulipurjehdusta ns. virsikirjassa Suomenlinnaan asti. Suomenlinnassa meitä odotti lounaan lisäksi vierasvenesatamallinen toinen toistaan kivempia puuveneitä, jotka olivat vielä paikalla edellisen päivän Viaporin Tuoppi kisailun jäljiltä. 

Meidän lipittäessämme lohikeittoja saapui joku saderintama Helsingin edustalle nostattaen melkoisen lounaistuulen ja aallokon. Ei auttanut kuin lähteä jatkamaan kurssia ja vendailla kohti Pihlajasaarta. Sen verran oli hevi keli että joku venekunta dippasi molemmat hiilikuitupurjeensa itämereen - saattoi päälliköltä päästä pari ärräpäätä. Koulutuksen kannalta rankempi keli oli tietysti vain plussaa, koska nyt pääsimme soveltamaan oppejamme ihan normaalissa meriympäristössä. Temput olivat lopulta aivan samoja oli sitten pieni tai iso blosis, ja vene ei pientä merenkäyntiä hätkähtänyt. Loppupäivän tärkein opetus oli Tallinnan lauttojen nopeus. Nuo pienet ja hitaat autolautat ovat aika pirun nopeita ja isoja purjeveneestä katsoen. Perspektiivi oli päivän sana ja opetuksena myös alkaa miettimään omaa reittiä jo siinä vaiheessa, kun Tallink ilmestyy horisonttiin.

Lopuksi vedimme vielä ankkurilla parkkiin maailman ahtaimpaan rakoon HSK:n laitureilla. Uiva 2013 -venenäyttely teki tuloaan Lauttasaareen ja normaalit laituripaikat oli komennettu tyhjennettäviksi jo sunnuntaina. Tulipahan opittua kylkiparkkia ja veneestä poistumista jonkun toisen veneen kautta - se siitä venerauhasta ja omasta reviiristä.

Kaiken kaikkiaan aivan upea kurssi, ja taatusti joka ikisen pennosen arvoinen ja enemmänkin. Mitä isoin kiitos Kesäpurjeen Jarmo Aaltoselle ja Mika Piiroiselle todella hienosti toimineista järjestelyistä ja laatuajasta veneillänsä! Purjehduskärpänen pääsi puraisemaan jo kesäkuussa, mutta nyt siitä kehittyi purjehduskuume. Aivan mahtavaa ja varmasti tämän kesän paras viikonloppu!

Nostakaa purjeet!

Perjantaina jatkettiin siitä mihin edellisenä päivänä jäätiin ja ohjelmassa oli ison purjeen käyttöä. Norjalaiset sääasemat olivat pelotelleet 14 m/s tuulella ja iltapäivästä vielä arvuuteltiin mitä tuossa kelissä voi tällaisten amatöörien kanssa tehdä ilman että koulutus muuttuu pelastusharjoitukseksi. Hoskin kotisatama osoitti kuitenkin jälleen kerran erinomaisuutensa sillä Lauttasaari sekä lähellä sijaitsevat Melkki ja Pihlajasaari blokkasivat suurimman osan tuulesta. Jäljelle jäi pilkottelevaa auringonpaistetta ja 7-8 m/s tuulta, eli pitkälti täydelliset olosuhteet purjehdukselle.

Ei muuta kuin moottori käyntiin, nokka tiukasti vastaiseen ja isoa auki toiseen reiviin. Reivissä purjeesta jätetään alimpia osia avaamatta tuulipinta-alan pienentämiseksi ja käsittelyn helpottamiseksi rankassa säässä. Sopi meille hyvin, olisi saanut mennä vaikka kolmanteen reiviin. Purjeen nosto on taas yksi niistä asioista jotka oppii vain nostamalla purjetta. Köysien ja purjeen valmistelu on kaiken a ja o, ja hommaan liittyy selvä sekvenssi 1) dirkki kireälle, 2) alaspäin vetävät voimat pois, 3) iso ylös, 4) dirkki löysäksi, ja 5) purjeen kiristys kauttaaltaan.

Sanomattakin selvää että meillä oli homma hanskassa ja hanskat laiturilla. Mikä näistä köysistä on ison nostin? Onko kikka alaspäin vetävä voima? Viitsitkö olla seisomatta sen köyden päällä?! Keula takaisin vastaiseen! Ja hei, viitsiskö joku laittaa lukot kiinni? Häröpallon pyöriessä meidän koutsi Jacke osoitti ilmiömäistä kärsivällisyyttä ja toisteli ohjeita tarpeen mukaan.

Pienenä yllätyksenä tuli myös purjeen raskaus. Se ei todellakaan mene mastoon nappia painamalla tai vinssiin nojailemalla vaan vaatii oikeaa ruumiillista työtä niin istumalaatikossa kuin mastollakin. Jacken tsempatessa ”Vetää, vetää! Käyttäkää koko kehoa hyväksi! Nopeammin!” purje saatiin lopulta melko sähäkästi ylös ja kireällekin. Tyytyväisenä todettiin myös että kaikki miehistönjäsenet ovat edelleen veneessä eikä kukaan edes roiku mastossa köysiin takertuneena.

Purje tuo aina oman jännityselementtinsä purjehdukseen. Yhtäkkiä liikuttavat voimat ovatkin jatkuvia eivätkä kaasukahvasta säädeltäviä. Tuulen suunta pitää tiedostaa ja ottaa huomioon kaikessa. Ja ennen kaikkea vene lähtee kallistelemaan voimakkaasti tuulessa. Oman jännityselementtinsä tuo myös pään yli viuhuva puomi, etenkin jos unohtaa hetkeksi seurata tuulta ja saa aikaan vahinkojiipin. Jiipissä vene kääntyy myötätuulessa tuulensilmän yli jolloin miehistön tehtävä on siirtää puomi hallitusti yhdeltä äärilaidalta toiselle. Vahinkojiippi on muuten sama asia, mutta tilanne tapahtuu vahingossa (doh) ja puomi pääsee singahtamaan vapaasti istuinlaatikon yli päätäsärkevällä voimalla. Ryhmä Rämän seikkailuihin kuuluu aina vähän töhöilyä, ja loppuillasta päästiin tietysti kokeilemaan tuotakin. Onneksi kaikki saivat päänsä ajoissa suojaan eikä kannella keikkunut ihmispesäpalloja tuolla hetkellä.

Loppuilta menikin sitten Lauttasaaren edustalla jiippaillessa ja vendaillessa (vastatuulikäännös). Matkaa pidennettiin jo Pihlajasaaren edustalle ja muuta liikennettäkin alkoi näkymään kun yhä useampi purjehtija lähti nautiskelemaan auringonlaskusta. Pelonsekainen kunnioitus tuulen ja meren voimiin antoi pikkuhiljaa tilaa itse purjehtimisesta nautiskelulle. Kallistelukaan ei enää hirvittänyt ja luottamus veneeseen sekä omiin taitoihin kasvoi käännös käännökseltä. Välissä Jacke käskytti purjeen täysin auki ja ajatti meitä iso kireällä suorassa sivutuulessa, mikä tarkoittaa yli 20 asteen kallistumaa. Tuossa vaiheessa alkaa terve ihminen jo tutkailemaan sopivaa pelastautumisreittiä ja pelastusrenkaan sijaintia. Mutta vene vaan kallistui ja säilytti täysin ohjailtavuutensa, ei sen suurempaa dramatiikkaa. Käsittämätöntä kyllä nämä pelit oikenevat vielä 90 asteen kulmasta ja sen takaakin, tai näin meille ainakin uskoteltiin.

Kaiken kaikkiaan alkoi tuntumaan, että purjehdus voisi hyvinkin olla se oma juttu. Purjeilla ajaminen oli ehdottomasti hauskempaa kuin moottorilla, ja lajissa yhdistyi kivasti niin teknisyys kuin urheilullisuuskin. Kaikkea voi säätää loputtomiin ja välinehifistely ei tunne rajoja, esim. miltä kuulostaisi hiilikuitupurjeet? Kyllä löytyy jos kaivaa taskusta kympin. Insinööri arvostaa!

-Teemu

Viimein vesille

Odottavan aika on pitkä, etenkin jos odottaa kurssin alkua kaksi kuukautta. Esivaatimuksena kurssille oli opiskella Purjehduksen opas lärpäkkeestä valikoidut osat ja opetella muutama hyödyllinen solmu. Kirja itsessään on 110-sivuinen kokoelma kuvia selityksineen, ja pääosin helppoa seurattavaa kunhan pääsee ensin vähän sisälle purjehdusjargoniin. Skuutit, halssit, gastit, spinaakkerit, vantit, saalingit, staagit ja muu heprea tulevat pikkuhiljaa tutuksi.

Kuvittelisi, että parissa kuukaudessa moisen kuvakirjan oppisi kannesta kanteen ja sanasta sanaan, mutta hommassa kävi kuten koulussa kuunaan: alkuinnostus hiipui noin sivulle 34 ja kirja unohtui kesälomien ajaksi. Viimeistä viikkoa leimasikin tappelu yhteisestä kirjasta ja lukusessiot aamuyön tunneille. Mikään ei voita solmujen harjoittelua kahdelta yöllä!

Mutta ei mitään hätää, kurssihan alkaa torstain ja perjantaina teoriaosuuksilla. Tsemppasin molempia tiedolla, että kyllä siellä käydään kaikki tarpeellinen vielä kertaalleen läpi. Ei muuta kun ryhmä kasaan ja auton nokka kohti Lauttasaarta. Kesäpurjeen coachit Mika Piiroinen ja Jarmo "Jacke" Aaltonen tulivat noutamaan meitä Sinisen Petterin edustalta, ja sydän otti hieman lisäkierroksia kun tajusimme että suuntaammekin luokkahuoneen sijasta suoraan kouluveneille. 

Suoritettiin perinteinen työkoneiden arvonta ja meille osui Jacken upea s/y Quartet, kotimainen 37-jalkainen Absolut vuodelta 1989. Toiselle ryhmälle jäi tyytyminen hitusen pienempään Albin Expressiin. No pienellä veneellähän oppii purjehtimaan ja niin edespäin (kumma kyllä kuulet tämän yleensä pienen veneen myyjältä joka on vaihtamassa isompaan), mutta itse olin enemmän kuin ilahtunut lopputuloksesta. Absolut 37 on oman aikakautensa näköinen tuote ja hyvin lähellä vastaavaa Swania samalta vuosikymmeneltä. Jo ulkomuoto henkii nopeutta ja suorituskykyä, ja sisältä löytyy käsinveistettyä puuta muovin ja laminaatin sijaan. Lyhyesti ilmaistuna klassisen kaunis vene. Ja siinä on ihan oikea ratti, eikä mitään pinnaohjausta. Mutta pinnallahan oppii purjehtimaan ja niin eespäin (kuulostaako jo tutulta?). Iso vene ja ratti = mucho bueno

Veneessä tarjoillun alkukahvittelun jälkeen Jacke otti ohjat ja alkoi esitellä venettään. Saatiin kaivattu kertaus niin takilan osista kuin purjehdukseen liittyvistä tarkastuksistakin. Samalla kuivaharjoiteltiin laituriin kiinnittymistä ja siitä poistumista, eli perinteistä hyppää-perkeleenä toimimista. Vähän kerrallaan kirjasta luetut asiat alkoivat loksahdella kiinni ympäröivään maailman. Esim. kirjasta luettuna barduunat ovat "veneen mastosta viistosti taakse tulevat säädettävät apuharukset" mikä on ihan akkurantti kuvaus. Mutta kyllä se kummasti auttaa asian hiffaamista kun pääsee tunnustelemaan barduunoita ihan oikeassa ympäristössä.

Vajaan parin tunnin sovelletun teoriapläjäyksen jälkeen pistettiin koneet käyntiin ja suunnattiin Lauttasaaren satama-altaaseen pöristelemään. Fiilis oli aika lailla sama kuin ensimmäistä kertaa hevosen selässä: se on niin iso ja keinuva että pelottaa. Jotain mitä ei todennäköisesti kykene hallitsemaan ja silti pitäisi yrittää. Venekin on ratin takaa katsottuna valtava ja kuuden tonnin massan tuntee kaikkialla. Oman jännityksen tuo sekin, että ohjaukseen tarvitaan vauhtia, mutta vauhti ei ole kovin suositeltavaa vaikkapa laituriin rantautuessa. Sanomattakin selvää että vatsassa velloi ämpärillinen perhosia.

Loppupäivä olikin sitä itseään, eli pillurallia sataman edustalla. Aika ajoin käytiin harjoittelemassa myös rantautumista laiturin nokkaan. Helsingfors Segelklubbin (tuttavallisemmin Hoskin) satama oli mitä ihanteellisin paikka harjoitteluun koska siellä riittää tilaa ja liikennekin on sopivan harvaa. Sääkin seurasi samaa täydellisyyttä: kirkas auringonpaiste eikä tuulta nimeksikään. Moottorilla veivaaminen oli lopulta todella hauskaa vaikka purjehtimaan olikin tultu, ja illan pimetessä vene alkoi jo kummasti tottelemaan. Isoin ahaa-elämys liittyi kaasun käyttöön: hieman raskaammalla kaasukädellä vene muuttuu yllättävän ketteräksi ja kääntyi uskomattoman pienessä tilassa.

Klo 22 oli aika pistää pillit pussiin ja kärrätä neljä hymyilevää maakrapua koteihin lepäämään. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen päivä oli juuri sitä mitä kurssilta oli odotettu: yhteistä tekemistä, hauskuutta, jännitystä ja suuren seikkailun tuntua. 

Tall Ships Race Helsingissä

Harvinaisen hyvä kesä aloittaa purjehtimisesta haaveilu kun heinäkuulle mahtui Tall Ships Racekin. Tapahtuman massiivisuus selvisi oikeastaan vasta paikan päällä. Kymmenien tuhansien vierailijoiden lisäksi olivat laitakaupunkilaisetkin vaihteeksi uskaltautuneet ytimeen, ja kadut olivat aivan täyteen pakatut. Ja mikäs siinä ollessa kun aurinko paistoi lämpimästi ja veneiden miehistöt ottivat toisistaan mittaa yleisöä viihdyttääkseen.

Kruzenshtern kouluveneen miehistö näyttää muille mallia purjeen pakkauksesta

Pällistely on ihan kivaa, mutta aika etäinen olo siitä vielä jäi. Oltiinko tässä nyt itse yhtään lähempänä purjehdusta ja sen perimmäistä olemusta? Vetäydyttiin pohtimaan asiaa Radisson Seasiden kattoterasille mistä aukesi näkymä veneiden täyttämään telakka-altaaseen vähän eri vinkkelistä. Tilattiin pullo shampanjaa, koska sitähän purjeveneilläkin nautitaan auringonlaskun aikaan, eikö? Saattoi olla myös juuri se hetki kun pappi sanoi aamenet kolme vuotta takaperin, Suvi muisti muistuttaa.

Ja tuntui toimivan. Pullonhenki houkutteli sisäistä purjehtijaa sen verran näkösälle, että rohjettiin astua lähimpänä parkissa olleen Ihanan kannelle (28 metrinen Kaljaasi Luvialta). Ihan kiva vene laiva ja kaunista käsityötä, mutta ei jotenkin resonoinut yhtään mun purjehtijan kanssa. Liian iso, liian puinen ja muutenkin vaan liian laiva - ja sitähän tuo ensisijaisesti onkin. Nähty, viekää pois.

Puunattua pintaa Ihanan kannelta

Vedin ajatuksenkulussa muutaman mutkan suoraksi ja raksitin samointein puuveneet pois kiinnostusteni listalta. Niiden aika tulee varmasti iän ja kokemuksen karttuessa, mutta nyt pitää äkkiä päästä kuolaamaan moderneja raasereita. Niitä löydettiin Bulevardin rantaparkista, mutta valitettavasti yhteenkään ei ollut tavallisella kuolevaisella asiaa. Miehistökin oli poikkeuksetta turisteilemassa jossain muualla. Hyvä heille. No tärkeintä, että tuli nähtyä veneitä ja aistittua merellistä tunnelmaa - siitähän Tall Ships Racessa on kyse. Hyvää loppumatkaa Szczeciniin!

Lisää TCR kuvia muun muassa tapahtumajärjestäjän sivuilla
http://www.tallshipsraceshelsinki.fi/fi/kuvagalleria

-Teemu

Eräänä kesäkuisena päivänä se iski...

Meinaan kolmenkympinkriisi. Fiilis, että pitäisi kokeilla jotain uutta ja isoa. Oli hyvät työpaikat, rivitalo lintukodossa ja tilava perheauto. Vain lapset ja kultainen noutaja puuttuivat, ja puuttuvat edelleen. Mieleen hiipi isoja (eli kalliita) ajatuksia omakotitaloprojektista tai kesämökistä eteläisessä Suomessa. Oli tarve myös keksiä faijalle joku upea 60-vuotislahja.

Sitten kaikki loksahti paikalleen: Purjevene! Tuo kelluva kesämökki jonka saa siirrettyä paikasta toiseen eikä edes maksa mahdottomia - ainakaan verrattuna kesämökkiin 100 km säteellä stadista. Helsingin saaristokin on kuulemma maailman kauneimpia ja kivoja retkikohteita on lähes loputtomiin. Purjeveneellä voi myös kisata (sanoi sisäinen triathlonisti) ja sitä voi varustella sekä säätää ihan loputtomiin (sanoi sisäinen insinööri). Ja mikä olisi parempi 60-vuotislahja faijallekaan kuin joku purjehduselämys perheen kesken? Täydellinen win-win tilanne, kuten työelämässä on tapana nykyään sanoa.

Oli vain pieni mutta: kumpikaan meistä ei ollut nähnyt purjevenettä läheltä kuin kuvissa. Emme tienneet niistä yhtään mitään, ja tarkoitan nyt yhtään mitään. Sama päti navigointiin, merisääntöihin, ja mereen ylipäänsä. Laineita ja suolaista vettä, ja paljon kiviä. Lähin kosketus mihinkään edes etäisestä purjehdukseen viittaavaan oli Silja Line Tukholmaan. Suoraan sanottuna meri vähän pelotti elementtinä, ja purjehtiminen arvelutti vielä enemmän.

Vaan ei tässä ole haasteiden edessä ennenkään peräännytty. Lahja on saatava faijalle, joten google käteen ja hakukenttään "purjehdus". Googlen sponsoroidut linkit johdattivat suoraan purjehduskoulujen sivuille ja puolessa tunnissa olin kaikenoppinut purjehdukseen liittyvästä suomalaisesta koulutusjärjestelmästä eri tasoineen. Purjehtija 1 - Perämies - Päällikkö ja noihin liittyvät oheiskurssit kuten Saaristolaivuri ja Rannikkolaivuri. Kiitettävän yksinkertaista!

So far so good. Enää piti vain selvittää kurssien saatavuus ja hinta. Ja hinnanhan täytyy olla aivan tähtitieteellinen kun puhutaan kuitenkin suomenruotsalaisen eliitin lempiajanvietteestä. Mitä vielä! Olin pudota penkiltä yllätyksestä kun neljän päivän kurssi paraatipaikalla Helsingin Lauttasaaressa oli 390€ per henkilö. Iso raha, mutta pistetääs asia perspektiiviin: B-kortin suorittaminen autokoulun hikisellä kippanalla maksaa nykyään varmaan 2000 euroa ja se sisältää pari kymmentä "ajotuntina" tunnettua puolituntista. Purjehtija 1 kurssi on kestoltaan minimissään 26 tuntia, tapahtuu pienryhmässä veneellä ja sisältää sekä purjeveneen, koulumateriaalit että kouluttajan. Se on aika paljon 390 eurolla, ja syrjäseuduilla näitä kursseja näyttäsi saavan jopa parilla satkulla.

Otin yhteyttä purjehduskoulu Kesäpurjeeseen ja heiltä löytyi yksityistunti meidän porukalle elokuun alkuun. Vaihtoehtoina olisi ollut suorittaa kurssi perjantaista sunnuntaihin kestävänä retkikurssina, tai torstaista sunnuntaihin Lauttasaaren ympäristössä. Retkikurssi olisi toki ollut kiva, mutta päädyimme logistisista syistä jälkimmäiseen ratkaisuun.

Palataan tuonnempana ihmettelemään miten selvisimme kurssista rouvan, systerin ja tietysti faijan kanssa.

-Teemu